En oo kirjotellu mitään nyt vähään aikaan koska en oikee oo saanu näit mun ajatuksii sanoiks ja viel kirjotettuu niitä joten kuten järkevästi tähän lootaan. Viimiset kokeet on nyt ohi sain ihan muutaman ilosen yllätyksen sielt paskojenki joukosta. Argh, vähän pieni vitutus kumminki ollu ku yks meijän luokkalainen otti mua jostain ihme syystä ranteesta kiinni ja mun hiha nousi vähä ja tietenki osa mun arvista sit loisti vaaleel ihol... Muut luokas sit vaan huuteli ''emo'', ''huomion kerjääjä'' yms. Opettaja tietenki käski mennä näkee terkkaria ja se ei todellakaan ollu mikään nautinnollinen kokemus. Mulla teetettiin kaiken maailman kyselyt, masennustestist johonki samperin väkivaltaisuustestimoskaan asti. Harvinaisen ahdistavaa puuhaa. Terkkari kyseli et nautiks mä verestä niin paljon että mä olisin valmis satuttamaan jotain toista....Oikeesti? Luuleks se oikeesti että tässä on siitä kyse, koska nautin verestä? Siis tottakai, veri on kaunis ja ihana asia mun mielestä, mutta mä en ole niin sekopäinen että mä pahoinpitelisin toista. En ikinä... Okei tää paikka on täynnä kaiken maailman paskiaisia mitkä mun tekis mieli välil tappaa, mut en mä silti pystyis. Ja mua ärsyttää että terveydenhoitaja koittaa selittää että ''mä tiedän miltä susta tuntuu'' ja sitten ku kysyn ''ootko viilelly ite ennen'' ''en'' ''ootko ollu masentunu'' ''en''. Jos se ei oo kokenu tätä ite ni miten helvetissä se voi tietää miltä musta tuntuu? Se rupes ehdottamaan kaikenmaailman kallonkutistajia ynnä muita, mutta ei, mä en halua että ketään koittaa muuttaa mua. Mä en edes tiedä haluanko ite muuttua. Mä tiedän et mä haluan pois tästä paskasta mielentilasta, mutta ongelma on se etten mä een muista mitä onnellisuus on, mä en tiedä nauttisinko mä siitä niin paljon. Ja loppujen lopuks, jos jollain on mahdollisuus muuttaa mua ni mun mielestä se olen minä. Mun pitää ite löytää jostain mun pääni pimeydest se pieni valo, mitä siellä tuskin on, ja rakentaa siihe uus elämä. Mutta nyt, se on vaan mahdotonta.